Oli keskiviikko. Itkin kajaanilaisessa hotellihuoneessa. Olin tiistaina vetänyt koulutuspäivän Pieksämäellä ja siirtynyt sieltä Ouluun yöksi. Oulussa olin aamulla herännyt hotellista, puhunut seitsemän tuntia oululaisille, jonka jälkeen olin matkustanut alkuillasta Kajaaniin. Nyt edessä oli taas yksi hotelliyö, ja torstaina olisi kolmas koulutuspäivä putkeen. Kaupungit ja viikonpäivät menivät sekaisin. Vihasin Dove-saippuan hajua, koska sitä oli jokaisessa Cumuluksessa.
Lapset olivat tuolloin pieniä. Aina kun he sairastuivat, mies jäi heidän kanssaan kotiin. Minä juoksin ympäri Suomea kouluttamassa alihintaan ja yliväsyneenä.
Lopulta tajusin olevani burn-outin partaalla. Sanouduin irti työpaikastani ja ihanasta työyhteisöstä ja aloin tehdä koulutuskeikkaa itse suoraan asiakkaille. Lopetin päivän mittaiset valmennukset ja siirryin pitämään tunnin puheenvuoroja tai maksimissaan kolmen tunnin työpajoja.
Oli vuosi 2008. Olin onnistuneesti pistänyt stopin pitkille työmatkoille ja pitkille päiville.
Kattia kanssa. Olin tehnyt pelkän mekaanisen operaation, jonka ansiosta kalenteriin tuli tilaa. Oikea Katleena oli yhä samanlainen kuin ennenkin: innostui herkästi, kahmi itselleen hommia, halusi auttaa kaikkia ja lupasi liikoja.
Kun työmäärä pysyi kurissa, ryhdyin ottamaan liikaa harrastuspestejä. Puheenjohtajuutta siellä, ryhmänjohtamista täällä ja miekkailutreenejä tuolla. En ehtinyt kaikkialle jonne olisin halunnut, enkä pystynyt hoitamaan lupauksiani niin hyvin kuin olisin halunnut. Lopulta harrastukset alkoivat syödä työaikaa niin, etten ehtinyt tehdä aina töitäkään niin hyvin kuin olisi pitänyt.
Oli kevättalvi 2020. Pistin tälle kaikelle stopin juuri ennen koronaa.
Joskus hyväkin piirre kääntyy kantajaansa vastaan. Haluan mielelläni auttaa muita – ja niinpä kalenterini on tupaten täysi. Olen tavoitteellinen ja haluan oppia uutta – ja niinpä saatan ottaa liian vaativia pestejä. Sinänsä positiivisia ominaisuuksia, mutta liiallisuuksiin mennessään ne kuormittavat. Herkullisinkin kakku aiheuttaa pahoinvointia ylensyötynä.
En vieläkään tiedä, olenko oppinut jotain. Olen tehnyt jälleen uuden mekaanisen ratkaisun: kirjaan taulukkoon kaikki projektit, joihin suostun tai en suostu. Yritän taulukon avulla pitää huolen siitä, että pudistan päätäni enemmän kuin nyökkään.
Yhden opinkappaleen voin sentään nyhtää irti kokemuksestani: jos ihminen luulee ratkaisseensa kriisin ja olevansa turvassa, hän ei sitä ole. Kriisejä tulee ja menee läpi koko elämän, eikä yhdenkään voiton jälkeen voi jäädä juhlimaan "valmista itseään" tai "tarinan onnellista loppua". Mekaaninen ratkaisuni ei ollut ikuinen.
Toisaalta jokainen selvitetty kriisi auttaa ratkaisemaan myös seuraavaa. Jokainen ratkaistu ongelma antaa hieman lisää perspektiiviä ja hieman lisää kokemusta, ja niiden avulla selviää tulevasta.
Ajatus kriisistä kriisiin kulkemisesta on loppujen lopuksi vahvistava ja kannustava. Kriisi ei nimittäin ole mikään epäluonnollinen poikkeustilanne, josta vain minä kärsin ja joka on pahempi kuin kenelläkään muulla ja josta pitäisi selvitä yksin. Kriisi ei myöskään ole kauhea asia, vaan sen voi nähdä myös vahvuuden keräämisen vaiheena.
Jokainen meistä elää kriisistä kriisiin ja onneksi yhtä lailla rauhan ajasta rauhan aikaan. Molemmista vaiheista voi nauttia, koska toinen antaa vahvuutta ja toinen voimia.
* * *
Katleena Kortesuo on yrittäjä, kouluttaja ja tietokirjailija, joka kirjoittaa tänä vuonna yhteensä 25 vierailijapostausta hankeblogiimme. Katleenan oma blogi on osoitteessa www.eioototta.fi.
Lapset olivat tuolloin pieniä. Aina kun he sairastuivat, mies jäi heidän kanssaan kotiin. Minä juoksin ympäri Suomea kouluttamassa alihintaan ja yliväsyneenä.
Lopulta tajusin olevani burn-outin partaalla. Sanouduin irti työpaikastani ja ihanasta työyhteisöstä ja aloin tehdä koulutuskeikkaa itse suoraan asiakkaille. Lopetin päivän mittaiset valmennukset ja siirryin pitämään tunnin puheenvuoroja tai maksimissaan kolmen tunnin työpajoja.
Oli vuosi 2008. Olin onnistuneesti pistänyt stopin pitkille työmatkoille ja pitkille päiville.
Mitä tästä opin?
En oppinut yhtään mitään. Luulin toki oppineeni paremmaksi ihmiseksi, sillä kun nostin hintoja ja lyhensin koulutusten kestoa, asiakkaita oli tietenkin vähemmän. Niinpä sain isommat tulot mutta pienemmällä työmäärällä. Kuvittelin oppineeni, kuinka kiire kesytetään ja kuinka omaa kalenteria hallitaan. Kehtasin jopa pitää ajanhallinnan puheenvuoroja asiakkailleni.Kattia kanssa. Olin tehnyt pelkän mekaanisen operaation, jonka ansiosta kalenteriin tuli tilaa. Oikea Katleena oli yhä samanlainen kuin ennenkin: innostui herkästi, kahmi itselleen hommia, halusi auttaa kaikkia ja lupasi liikoja.
Kun työmäärä pysyi kurissa, ryhdyin ottamaan liikaa harrastuspestejä. Puheenjohtajuutta siellä, ryhmänjohtamista täällä ja miekkailutreenejä tuolla. En ehtinyt kaikkialle jonne olisin halunnut, enkä pystynyt hoitamaan lupauksiani niin hyvin kuin olisin halunnut. Lopulta harrastukset alkoivat syödä työaikaa niin, etten ehtinyt tehdä aina töitäkään niin hyvin kuin olisi pitänyt.
Oli kevättalvi 2020. Pistin tälle kaikelle stopin juuri ennen koronaa.
No joko nyt opin jotain?
Aina kun kurkistan arkeni tai työni miinusmerkkejä, näen niissä oman itseni. En voi syyttää harrastuksia liiasta vaativuudesta, jos olen itse nyökännyt iloisesti, kun pestiä on tarjottu. En voi myöskään harmitella kiireistä kalenteria, jos olen peukuttanut itse jokaiseen kalenterikutsuun tai kokouspyyntöön.Joskus hyväkin piirre kääntyy kantajaansa vastaan. Haluan mielelläni auttaa muita – ja niinpä kalenterini on tupaten täysi. Olen tavoitteellinen ja haluan oppia uutta – ja niinpä saatan ottaa liian vaativia pestejä. Sinänsä positiivisia ominaisuuksia, mutta liiallisuuksiin mennessään ne kuormittavat. Herkullisinkin kakku aiheuttaa pahoinvointia ylensyötynä.
En vieläkään tiedä, olenko oppinut jotain. Olen tehnyt jälleen uuden mekaanisen ratkaisun: kirjaan taulukkoon kaikki projektit, joihin suostun tai en suostu. Yritän taulukon avulla pitää huolen siitä, että pudistan päätäni enemmän kuin nyökkään.
Voisiko joku muu oppia tästä jotain?
Oman arjen ongelmiin ei auta mikään muu kuin itsevastuu. Joskus ratkaisu on lähteminen, joskus jääminen ja muutosten tekeminen. Joskus täytyy fiksata omaa asennetta, joskus omaa toimintaa. Joskus täytyy tyytyä mekaaniseen ratkaisuun, joka omalla kohdallani toimi onneksi useamman vuoden ajan.Yhden opinkappaleen voin sentään nyhtää irti kokemuksestani: jos ihminen luulee ratkaisseensa kriisin ja olevansa turvassa, hän ei sitä ole. Kriisejä tulee ja menee läpi koko elämän, eikä yhdenkään voiton jälkeen voi jäädä juhlimaan "valmista itseään" tai "tarinan onnellista loppua". Mekaaninen ratkaisuni ei ollut ikuinen.
Toisaalta jokainen selvitetty kriisi auttaa ratkaisemaan myös seuraavaa. Jokainen ratkaistu ongelma antaa hieman lisää perspektiiviä ja hieman lisää kokemusta, ja niiden avulla selviää tulevasta.
Ajatus kriisistä kriisiin kulkemisesta on loppujen lopuksi vahvistava ja kannustava. Kriisi ei nimittäin ole mikään epäluonnollinen poikkeustilanne, josta vain minä kärsin ja joka on pahempi kuin kenelläkään muulla ja josta pitäisi selvitä yksin. Kriisi ei myöskään ole kauhea asia, vaan sen voi nähdä myös vahvuuden keräämisen vaiheena.
Jokainen meistä elää kriisistä kriisiin ja onneksi yhtä lailla rauhan ajasta rauhan aikaan. Molemmista vaiheista voi nauttia, koska toinen antaa vahvuutta ja toinen voimia.
* * *
