Ennen me lapset hiihdimme kouluun pakkasessa kymmenen kilometriä yhdellä suksella, ja eväänäkin oli vain perunankuoret. Koulun jälkeen työpäivät navetassa kestivät kahdeksan tuntia, kun piti nostaa kaikki kuusi lehmää vuorollaan reppuselkään ja kantaa se lypsylle ja iltapesulle. Nykyajan ihmiset ovat yhtä pullamössöä, kun kaikesta uupuvat.
Jokainen meistä on kuullut tämän klassisen litanian "kyllä me konkarit aikanaan raadoimme aamusta iltaan, mutta nykyihminen ei jaksa yhtään mitään".
Nyt tulee salaisuus: me kestämme mitä tahansa, jos meillä on ympärillämme hyvä heimo ja hyvä ilmapiiri. Me voimme vaikka hiihtää yhdellä suksella kouluun, jos meillä on yhteinen tavoite kouluttautua, hankkia parempi elämä ja ostaa se seitsemäs lehmä. Mutta jos heimoa ei ole ja ilmapiiri on surkea, me uuvumme pienimmästäkin pettymyksestä, kun taukohuoneen kaikki espressokupit ovat likaisia.
Asiat ja yhteisöt tuottavat erilaista stressiä
Henkisesti raskaat asiat voi jakaa kahtia asioiden tuottamaan kirittävään stressiin ja yhteisön tuottamaan kuristavaan stressiin. Oleellista on ymmärtää, että jaksamme asioiden tuottamaa stressiä paljon paremmin kuin yhteisön tuottamaa. Me jaksamme tehdä tavaratalon jouluruuhkissa 12-tuntisia työvuoroja. Me jaksamme painaa pitkää päivää, kun dead line lähestyy. Me jaksamme raataa start-upeissa ja henkilöstövajeen keskellä jopa kuukausia. Näitäkään emme toki jaksa iänkaikkisesti, mutta venymme varsin pitkään, kun tarvetta on.
Se mitä me emme jaksa – eikä meidän kuulukaan jaksaa – on yhteisön aikaansaama kuristava stressi. Se nimittäin tarkoittaa kiusaamista, halveksuntaa, yksin jättämistä tai painostamista. Kaksi tuntia tällaista on raskaampaa kuin kaksi viikkoa ylitöitä. Me olemme laumaeläimiä, ja siksi toisten hyväksyntä on meille tärkeää.
Tämän takia työpaikan ilmapiirillä on valtava merkitys. Yhdessä tsemppaaminen ja hyvä johtaminen auttaa kestämään vaikka millaisen asiakasmyllyn ja kirittävän stressin. Sen sijaan jos yhteistä pohjaa ei ole, pian emme kestä myöskään asioiden tuottamaa stressiä.
Onko vaihteleva työ raskasta työtä?
Iltasanomissa oli syyskuun lopulla artikkeli, joka kertoi Espoon seurakunnan avoimista työpaikoista. Artikkelissa puhuttiin työnkuvista ja työtehtävistä. Jutun mukaan saman päivän aikana työntekijöiden ei tarvitse muuttua "traktorikuskeista vahtimestareiksi". Yleensä yhtä asiaa tehdään noin viikko kerrallaan, ja sen jälkeen seuraava viikko menee toisissa tehtävissä.
Jutussa hautaustoimen työnjohtaja totesi seuraavaa:
”Se olisi henkisesti aika rankkaa, jos päivän aikana pitäisi vaihtaa tehtävästä toiseen.”
Tätä jäin miettimään hämmentyneenä. Olen jotenkin olettanut, että ihan jo vapaapäivänäkin työtehtävät vaihtuvat päivän mittaan: on kokkaamista, lasten läksyjen tarkistamista, pyykkihuoltoa, kävelyllä käyntiä ja juoksevien asioiden hoitamista. Miksi vaihtelu olisi henkisesti "aika rankkaa"?
Tosiasiassa aivojamme ei missään nimessä ole tehty yhteen toistuvaan työhön, päinvastoin: liukuhihnatyö on tappavaa. Aivomme ovat tottuneet hoitamaan päivän aikana metsästämistä, jälkeläisten kaitsemista, nuotion ylläpitoa ja suojautumista pedoilta ja säältä. Olemme virittyneitä havaitsemaan poikkeamat ympäristössä ja toimimaan niiden mukaan. Osaamme varsin ketterästi vaihtaa suunnitelmia, kun tarvitaan.
Olen hieman huolissani meistä, jos oikeasti ajattelemme työtehtävien vaihtelun olevan rankkaa. (Toki se on eri asia, jos jokainen työpäivä koostuisi pelkästä viiden minuutin silpusta: sitä ei jaksa kukaan.) Jutussa oli kuitenkin kyse vahtimestarin ja traktorikuskin hommista, joita todennäköisesti tehdään vähintään puolen tunnin mittaisissa erissä. Jos tällaisten työtehtävien vaihtelu on "henkisesti aika rankkaa", niin miten mahdamme jaksaa, kun eteen tulee vakava kriisi? Romahdammeko välittömästi?
Vai onko kyse sittenkin siitä, että jokin tietty työtehtävä koetaan tylsänä tai vastenmielisenä? Tämä tarkoittaa sitä, että itse vaihtelu ei suinkaan ole rankkaa, vaan jokin tietty työtehtävä on epämieluisa ja vastaavasti toisen parissa viihtyisi monta tuntia.
Tunnista stressin syy
Me ihmiset olemme eräässä suhteessa hieman surkea laji: emme nimittäin aina tunnista stressin ja väsymyksen todellisia, perimmäisiä syitä. Silloin päädymme syyttämään vaikkapa työn liiallista vaihtelua, vaikka oikeasti syyllinen on vastenmielinen työtehtävä.
Vastaavasti jos ihminen jää työyhteisössä sivuun eikä häntä kuunnella, hänelle saattaa helposti tulla pitemmän päälle selkäsärkyjä tai vatsavaivoja. Silloin juostaan lääkärissä fyysisten syiden takia, vaikka oikeasti taustalla on yhteisön aiheuttama stressi. Pahimmillaan työntekijä päätyy sairauseläkkeelle selkävaivojen vuoksi, vaikka työuraa olisi voinut olla jäljellä vielä kymmenen vuotta – kunhan hän olisi päässyt kunnioittavampaan työyhteisöön.
Mitä minä voin tehdä?
Jos resilienssiä saisi apteekista itsehoitolääkkeenä, sitä kannattaisi napsia nappi päivässä. Resilienssi on sisua ja joustavuutta, joiden avulla ihminen kestää stressiä ja ratkoo ongelmia tehokkaammin.
Resilientti ihminen tunnistaa stressin perimmäisen syyn ja osaa puuttua siihen. Hän tietää jo etukäteen, että jos huonoa ilmapiiriä ei saada korjattua, edessä on loppuunpalaminen, sairauslomia ja uusien työpaikkojen etsimistä.
Oleellista on hankkia lisää sietokykyä kirittävään stressiin ja samalla olla sietämättä yhtään kuristavaa stressiä. Kyllä me selviämme tiukoista aikatauluista ja kiireisistä työvuoroista – mutta meidän ei kuulu kestää kiusaamista, vähättelyä tai huonoa ilmapiiriä.
* * *
